JAD luku 4

Ihoni kylmää kavahtaa




Ihmeen kaunis aamu nousi viikkoa myöhemmin, tuuli vinkui ikkunassa ja kauempana taivas valui pilviä maahan asti. Mä istuin keittiön pöydän ääressä, tuijotellen sitä maisemaa matikankirja avonaisena edessäni kahvikupin vieressä. Mutsi voisi ystävällisenä sieluna heittää mut autolla tänään koulunpenkkiin, taivas valui lähempänä. "Ajatko kohta koululle?" mä vilkaisin ohimennen pöydän pintaa peittävää sinistä kansiota, jossa äitikullan tärkeät työpaperit aivan miten sattuu majailivat. Katse harhaili papereiden kirjainten rivejä seuraileviin kynsiin, jotka hetkeksi mun kysymystä pysähtyivät miettimään. "Voin ajaa", mutsi totesi, vaikka sillä itsellään duuni alkaisikin vasta pari tuntia myöhemmin.

Luokan ikkuna hohkasi viileää, lasi näytti valuvan kuin taivas aiemmin. Pisaroiden tahtiin mä naputin pulpetin pintaa sormillani, mieleen tuli joku vanha biisi vailla nimeä. Ärsytti sellainen meno, luvatut lämpimät päivät jäivät johonkin mukavampaan paikkaan asumaan. Ärsytti myös, kun Valin paikka mun takana oli tyhjä edelleen. Se jätkä oli ilmeisesti päättänyt, että koulunkäynti oli turhaa nyt kun se oli matkalla vihreämmille laitumille tai jotain muuta yhtä järkevää ja mukavaa ja sievää ja vittu. Kipeä se ei tosiaankaan voinut olla, ei se koskaan ollut. Sitä ei vaan enää viimeaikoina ollut kai kiinnostanut. Mä huokaisin ja käännyin Jayyn päin, sillä oli komea mustelma silmäkulman koristeena. "Ootko sä kuullut Valista mitään?" hyvä kun mä vaivauduin edes madaltamaan äänenvoimakkuutta, kun ei meidän opettajaakaan oikein kiinnostanut. "Hmm", Jay totesi.

Pihakatos piti meitä ja paria ihmistä meidän lisäksi suojassa välttämättömältä läpimärkyydeltä, joka sateessa väijyi uusia uhreja. Mä töytäisin jalallani maassa lojuvaa lasipulloa lähettäen sen vierimään sateeseen ylävireisesti kilisten. Puhelin tuuttasi tuuttaamistaan, mä olin jo aika kypsä katsomaan kilisisikö sekin ja missä vireessä. "Ei se vastaa", mä tuhahdin ja Jay näytti siltä kuin se tietäisi jotain. Mä katsoin sitä kysymykset kirjoitettuna naamalle. Se tiesi jotain mun parhaasta ystävästäni, eikä muka aikonut mulle kertoa? Jay kääntyi pois huokaisten ja suki etuhiuksiaan mustelmansa peitoksi. "No niin", mä totesin painostavaan sävyyn. Miksi Jayn piti tietää jotain, se oli universumin turvallisin kassakaappi mitä tuli salaisuuksiin.

Kyltti, joka tontin rajalla ilmoitti koko roskan olevan myytävänä, tervehti mua mun kävellessä askel askeleelta pahantuulisempana. Dramaattista olisi toki ollut, jos mä olisin samalla jupissut jotain omiani, ja mä aioinkin, mutta sanat jotenkin kuoli huulille. Mä soitin ovikelloa ehkä pari kertaa liikaa ja pian Val ilmestyi väsyneennäköisenä jo halistuneessa pinkissä tukassaan ovelle. "Chris, Chrissy-Chris, Kristus, mitä vittua", se raapi korvaansa. Edustavaltahan se näytti, mä olin sille jollain tasolla vihainen. "Sua ei enää sitten kiinnosta, vai?" me oltiin tunnettu penskasta, vittu vanhempi-lapsi-kerhosta asti ja nyt se vaan sanoi itsensä irti? Val katsoi mua hetken uskomattoman typerän näköinen ilme naamallaan nojaillessaan ovenkarmiin. "Toi nyt on vähän homoa", se naurahti viimein ja mä tajusin miten idioottimaiselta ja surkealta mä itse näytin, vesipisarat tukasta valuen ja kengät kadun mudan peittämät. En mä kuitenkaan nauranut, en tosiaankaan, mä raahaan itseni sen luokse koululta asti taivaan pudotessa niskaan, kun mä luulen, ettei se enää koskaan halua nähdä mua eikä aio edes moikata kun se lähtee liitämään, ja mitä se tekee? "Olkoon ihan, vittu, mitä on, mutta mä kelasin, että sä arvostaisit meidän ystävyyttä edes sen verran, että vastaisit kun mä soitan sulle!" mä hermostuin sille. Val osoitti ignoranssinsa mitä parhaalla tavalla, se nauroi niin sydämellisesti, että sen piti ottaa siitä saatanan ovenkarmista tukea, ettei olisi pudonnut lattiaan. Mä en voinut muuta kuin tuijottaa sitä hämmentyneenä. Siinä revetessään mun "neitimäiselle vuodatukselleni" se selitti jotain siitä, että se oli itse kelannut, etten mä halua nähdä sitä, kun mä olin vaikuttanut niin hermostuneelta silloin, kun se oli koko muuton tuonut päivänvaloon. Mä potkaisin sitä sääreen ja haukuin sen vammaiseksi läskipää koirannussijaksi.

Loppujen lopuksi me istuttiin kuistilla tuijottamassa sadetta kahvimukit käsissä. Mulla oli vaan tyhjä ja typerä ja kylmä olo. Ja tukka päin sitä itseään.
"Eikö Jay kertonut sulle, että mä lähdin käymään siellä meidän uudella kämpällä jenkeissä, kattomassa paikkoja ja silleen? Mä tulin tossa yöllä takaisin... kotiin, väsyttää niin saatanallisesti", Val haukotteli makeasti ja mua harmitti, että sen piti epäröidä sanoessaan tätä räkälää kodikseen. "Ei se kertonut", mä mietin miksi.

JAD luku 3

Kun maailmani muuttumatta kääntyy




Silmät sirrillä valonarkuudessaan ja musiikki tavallista kovemmin huutaen mä tallasin hitain askelin eteenpäin. Jay kääntyi yhdestä risteyksestä ja mekaanisesti mä soin sille pienen hymyn. Mun ote maailman kulusta oli tavallista huonompi sinä aamuna, hetki hetkeltä lipui liikenteen lailla ohi katua pitkin. Mä etenin hiljaisena ja tyhjänä, musta ei tuntunut oikein miltään, vaikka luureista päähän tunki raivoa ja epätoivoa. Ohi meni kaikki.

Äitikulta siivoili keittiötä mun raahautuessani keskipäivän jälkeen kotiin väsyneen oloisena ja ehkä vähän näköisenäkin hyvin valvotun yön jälkeen. Mä tervehdin sitä ja tunkaisin tupakan huulteni väliin, "Pitäisit säkin vaikka taukoo tosta puunaamisesta". Sitä kai kypsytti, ja vaikka muu keittiö hohti kaihdinten välistä pujotelleissa auringonsäteissä, tiskivuoren riemuhuudot kaikuivat seinistä. Sen siitä saa ja niin edelleen, mutta kyllä mä sitä ymmärsin ja varmaan auttaisinkin, jos en tänään niin aamulla huomenna ennen koulua tai jotain. Mutsi hyväksyi mun loistavan älykkyyden osoitukseni ja me lähdettiin sitten parvekkeelle savuille. Meidän sinne mahtuminen oli ihme sinänsä, vaikka mä en tilaa välttämätöntä enempää vienytkään. Ruukkukasvi teki kuolemaa keikkuessaan kaiteella, mä olin varma, että sen lehdet oli ostohetkestä lähtien tasaista tahtia harmaantuneet.
"No miten sulla meni päivä?" äiti kysyi niinkuin kunnon vanhempi lapseltaan, mä arvelin sen kysyvän vaan siksi, että jos mä kertoisin, olisi silläkin sitten syy kertoa päivänsä kulusta. "Oltiin Valilla Jayn kanssa, ei mitään normaalista poikkeavaa. Val kai muuttaa muualle. Tai siis jenkkeihin", mä tilitin. Val tosiaan oli muuttamassa pois perheensä kanssa, nyt kun sen mutsilla oli uusi mies ja sen duuni veti toiseen suuntaan. Se oli vähän kummallinen ajatus, kerta me oltiin tunnettu jostain tarhaikäisistä asti. Jatkossa se kai olisin mä, joka Jayn silmissä poukkoilisin seinästä toiseen vailla päämäärää tai seuraajaa, ja se itse jatkaisi paikoillaan... Val kun liitelisi jo isommissa piireissä tukkaansa takaisin kasvattaen, samalla haihduttaen muistot kaikesta tästä? Ehkä. Miten mä osaisin olla johtaja, mun päämäärättömyys oli kokonaisvaltaista. Valin tapauksessa se oli hämäystä, se tiesi koko ajan mitä ja miksi. Se ei usein kyllä kertonut kenellekään, joten sen aivoitukset vaikutti aikalailla satunnaisilta. Ja miten se osaisi aloittaa alusta kaiken nyt kun se lähtisi? Ja miksi se lähtisi, olisihan se voinut haistattaa pitkät koko asialle ja... niin no, kuka tänne haluaisi jäädä, kun edessä avautuu elämän mahtavin mahdollisuus?
Mä en ollut sitä tyyppiä, joka yrittäisi tehdä asialle jotain. Mun ympärillä asiat aina vaan tapahtui, tai jätti tapahtumatta. Jollain tasolla mä olisin voinut sanoa vaan ihansamat kaikille. Toisella tasolla en. Ja mistä mä tiedän, vaikka Valin tavoite olis aina ollutkin aloittaa vaan alusta.
Mutsi kärsivällisesti odotti, jos mulla olis vielä ollut jotain sanottavaa. Mun puhutut lauseet jäi lyhyiksi, kun en mä halunnut kommentoida asiaa mitenkään. Kunhan kerroin, että näin on. En mä tiennyt mitä ajatella, kai. "Ai", mutsi totesi viimein, "Eikö sua sitten harmita?" ja mä vaan hymyilin pienesti ja katsoin kadun toisen puolen matalampien talojen kattoja, jotka oli sään värjäämät. Niin, eikö? "Kai", mä kohautin olkapäitäni, "Mut puhelin on keksitty!"

Loppuaika siinä tupakalla ja sen jälkeen tiskatessa menikin sitten siihen, kun mutsi kertoi auliisti tarinoita edellisen illan merkittävistä ja vähemmän merkittävistä tapahtumista. Ne oli päättäneet lähteä vielä illalla johonkin kadunkulman räkälään muutamille lasillisille. Mua armottomasti väsytti, mutta mä yritin kuunnella ja sisäistää melkein jokaisen lauseen, koska mä tiesin sen olevan jollain hienolla tavalla tärkeää mutsille. Eniten mä olisin kyllä arvostanut päiväunia, olisin sitten voinut illalla herätä käymään suihkussa ja tekemään jotain läksyjä seuraavalle päivälle. Me oltiin Valin kanssa innostuttu katsomaan jotain sen uusia elokuvia, mitkä se oli saanut postissa pari päivää takaperin. Sen huoneen nurkat tulvi dee vee deitä siinä missä mun nurkkia, hyllyjä. pöytää ja muutenkin koko huonetta valloitti levyjen massainvaasio. Sillä oli ihan mittava kokoelma kauhuleffoja, ei niin etteikö siltä muuta olis löytynyt, mutta niitä se aina laittoi mut katsomaan. En mä sille hermostunut, vaikka mulle olis ehkä paremmin maistunut romanttiset draamat, mä olin vähän hassu sillä tavalla. Jay katsoi kaikkea mitä sen laittoi katsomaan, passiivinen kun oli.

Neljän leffan jälkeen Val oli pamauttanut muuttavansa pois koko maasta.

Mä näin unta, jossa mulla ei ollut toista kenkää.

JAD luku 2

Madon lailla itsesi syöt




Savu kiersi ympärillä vaatteisiin tarttuen mun kävellessä puhki kuluneilla superstareillani katua eteenpäin keskustasta kauemmas. Vihreäksi maalatun talon pihalla näytti vähän siltä, kuin koira olisi haukkunu, vaan mä en kuullut sitä luureissa kuolemaa kirkuvan kitarasoolon takaa ja koko skenaario hymyilytti mua. Ja se seuraavan kämpän hoitamaton piha, jonka viikko viikolta paskaisempi nurmikko rehotti väsyneessä auringossa, näytti tutulta, mutta ei todellakaan kutsuvalta. Ei niin että sitä kukaan olisi hoitanut, ja se oli ymmärrettävää. Jay oli liian sorrettu, sen faija liian doku ja sen mutsi ihan liian sairaalahoitoa kaipaava hullu. Mä tallasin pölynpeittämää pihakäytävää ja ovikellon räminä taukos sisätiloista kuuluvan huutokonsertin.

Jay kiskoi kenkiä jalkaan jo ovea avatessaan, mä laskin luurit päästä ja pienen hymyn saattelemana kutsuin sen Valin luokse viikonlopunviettoon hoitamaan välillämme vallitsevaa platonista suhdetta. Tupakka savusi eteiseen, vaan ei niitä seiniä ihan hirveästi keltaisemmaksi olis mikään voinu värittää. "Joo, mä tuun", Jay mutisi ja läimi oven kiinni takanaan. Sen mielialaa ei kai piristäny silmiin paistava aurinko eikä sen puoleen oikein mikään muukaan. Joskus mä mietin, miten se olikin mulle niin kaverillinen kaveri. Tai siis että miten mä sitä jaksoin, kun se niin harvoin oli iloinen. Valilla meni välillä siihen hermo, mikä mun mielestä oli vähän sikaista, koska ei Jay ihan mielettömiä määriä sitä paskaa niskassaan jaksanut kantaa. Se ei ollu mitään niinku mä, joka olin toistaseks säilyttänyt mielenterveyteni siinä keskikokoisessa kaupunginrähjässä. Mä sentään jaksoin Valin juttuja ja kohtauksia ja oikkuja, säilyttäen sen paraskaveri-statuksen loputtomiin.

Mun seura ei oikein jutellut mitään, joten luurit korville ja jalkapohjat kipeytyen jalkaa toisen eteen kadun heittäessä kuivaa tomua ilmaan joka askeleella. Jayn huonoryhtinen olemus ja harmaa huppari jotenkin hassusti sopi yhteen mun musiikkini kanssa, ihan kuin olis musiikkivideota katsellut.
Valin skootteri oli edelleen musta, mikä harmitti mua suuresti. Se oli ainoa kerta, kun mä olin hävinnyt sille yhtään missään. Ja just tietenkin siinä asiassa, mikä koski sateenkaarikokoelmaa spraymaaleja ja sen arvokasta kulkupeliä. Mä olisin repinyt aiheesta suurta hupia, mutta Val olisi varmaan vetänyt turpaan. Val Davis, tukka piilotettuna mustan pipon alle istui kuistilla vähän turhan hieno drinkkilasi kädessään ja aurinkolasit nokalla. "Vanha läppäturpa, nyt on keskipäivä", mä iskin luisen perseeni viileälle pihanurmelle muurahaisten sekaan. "Vitun kaunis sellainen onkin", Val virnuili tapansa mukaan pummiessa multa tupakkaa, kun se itse oli liian laiska ja paska kaivaakseen omia taskunpohjalta mätänemästä.

Loppujen lopuksi mä päädyin lennättämään mattoon sen telkkarinruudulla pullikoivan, yliluonnolliset lihakset omaavan herrasmiehen lähes kymmeneen otteeseen, syvän miesäänen kailottaessa "K.O." kerta toisensa jälkeen. "Paska mikä paska", mä naureskelin Valin pudottaessa ohjaimen lattialle ja nojatessa taaksepäin säkkituolissaan, kaula paljastettuna kuin koiralla antautumisen merkkinä. Siinä sivussa sen pipo putosi lattialle ja riemuissaan kirkuva pinkki siilitukka pääsi oikeuksiinsa, saaden mut melkein tippumaan tuolilta huvittavuudellaan.
Ei se mun vika ollut, että mä hakkasin kaikki mun kaverit vapaavalintaisissa peleissä. Mutsia siitä sai syyttää, kerta se oli mulle legendaarisen laatikon eli ykköspleikkarin ostanut, kun ei itse jaksanut 4-vuotiastaan vahtia jatkuvalla syötöllä. Joten ympyrää, kolmiota, äksää ja neliötä hakkaamalla mä olin kehittänyt sormilihakseni huippukuntoon samalla kun kasvoin isoksi ja vahvaksi varhaisteiniksi. Suuruus ja vahvuus tosin oli karisseet vuosien mukana poiskin vaatekoon laskiessa tuplanollaan, mutta ei sekään väärin ollut. Joku päivä mä kiitäisin sateenvarjolla tuulessa ja asuisin puunlatvoissa.

"Ihan miten vaan, mä menen savuille", Val laukkasi parvekkeelle lasinsa kanssa, mun ja Jayn seuratessa perässä. Se oli vähän kuin sellanen superpallo, jonka pudotat lattialle ja katsot kun se pomppii päin seiniä. Mä en aina pysynyt perässä, mutta Jay pysyi paikallaan. Mä kai tipuin johonkin siihen väliin.

JAD luku 1

Ja muuta sellaista kaunista




Huokaisten mä napsautin suoristusraudan pois päältä, ilma ympärillä tuoksui vetyperoksidilta, hiusväriltä ja savulta. Mun hamppuinen tukantapainen olisi saanut kiiltää harmaassa auringossa turkoosina, vaan ei, se oli iloisen vaaleansinistä hamppuista hattaraa ja vitutti mua suuresti. Kielikorua edes takaisin hampaiden välissä hilaten mä käännyin tuolillani ympäri samalla kun naputtelin Valille kysyvää viestiä sen viikonloppusuunnitelmien tiimoilta. Sen uus tukka oli nimittäin nähtävä, ja sen naama. Vitutusryppyjä olisi varmasti tasokas määrä, jotka nätisti kävis yhteen sen pinkin siilikampauksen kanssa. Mun kanssa ei kannattanut lyödä vetoa, kun kaapin perältä löytyi edellisen tukkavärin jämät. Ja jos aiheeseen liittyy litrakaupalla alkoholia.
Mutta että viikonloppujuttuja. Mun oli alunperin tarkoitus jäädä himaan pelaamaan pleikkaa tee äm äs, mutta mutsi oli ystävällisesti ilmoittanut, että sillä oli joku lauma sen kavereita käymässä, kerta kaikissa sen nuoruuskuvissa seikkailevat kaksoset oli takasin kymmenen vuoden jenkkireissultaan. Ei siinä mitään, mä vaan lähtisin pois pilaamasta sen sosiaalista elämää yhtään enempää. Vaikka ei se sinänsä mun vikani ollut, ettei sillä ollut elämää mun syntymän jälkeisinä viitenä vuotena, tai pahemmin sen jälkeenkään. No mutta se oli edelleen kunnioitettavat 32 vuotta nuori, joten se ehtisi vielä hyvin samalla kun mä liitelisin muualla. Eli Valilla hakkaamassa kaikki Street Fighterissa. Vastausta odotellessa mä kuuntelin olohuoneesta kaikuvia vieraita ja tuttuja ääniä, kun nää suoritti pakollista ihmettelykierrostaan ympäri taloa. "Oho! Onko tää se sun äpärälapsi? Minkä ikänen se on nyt, 15?" joku raiskasi sormenjäljillään kehystettyjä valokuvia, mä arvelin. Hyväkäytöksisiltähän ne kuulosti, mutta mä tiesin, että kun mä tulisin huomenna aamulla himaan, joka helvetin ikinen lojuis darran kourissa ympäri olohuoneen lattiaa. Ainakin jos ne oli yhtään samanlaisia kuin rakas äitimuorini. Moneen kertaan tuijotetut nuoruuskuvat a la mutsi kertoi, että ne oli pahempia, jos tää nyt siis oli se tasan sama porukka miinus se rekan alle hypännyt, joka näytti aikoinaan ihan multa. Ehkä mä olin ottanut siitä vaikutteita, kun sen reikäistä naamaa ja sateenkaarenriemuista tukkaa joutui niissä kuvissa katselemaan.
"17 Chris on, kuinka paska matikkapää sulla taas olikaan?" mutsi hihitteli omiaan, sillä muijalla oli aika laadukas huumorintaju ja siksi mä tykkäsin sen kanssa hengaillakin, niin nololta kuin se kuulostaakin. Mutta kun se ymmärsi. Se oli niin samanlainen.

Mä nostin perseeni penkistä ja hiihdin keittiöön pussailemaan appelsiinimehutölkin kanssa. Olohuoneen suuntaan vilkuilemalla mä selvitin, että paikalla oli 5 ihmistä plus mutsi, eli enemmän kuin mä olin tottunut täällä näkemään. Ja voi sitä riemua, kun mutsi näytti niille mun viimeisimmän pärstäkuvan, jonka se itse oli räiskinyt uudella kamerallaan pari viikkoa takaperin. "Ihan Damin näköinen!" kuten mä olin arvannutkin niitten sanovan, kumma kyllä. Krhm. No miten vaan, Val kutsui mut tekstiviestitse niille juomaan muutamat summercatit ja antamaan sille turpaan jossain pelissä, mikä ikinä olikaan. Mä päätin lähteä menemään heti, kun olin saanut jalkaan jotain muuta kuin mun valkoiseen pitkähihaiseen loistavasti sopivat, varsin komeat bokserit, joissa mä ylpeänä esittelin hammastikkujalkojani, paljaat varpaat paskaista lattiaa laahaten. "Äiti anna tupakkaa!" mä vikisin kipittäessäni takaisin omaan luolaani jotain housuja etsimään.

Hiljaisuus putos, mut ei suinkaan mennyt rikki vaan kasvoi valtavaksi kuplaksi joka peitti kaiken saippuavaahtoon. Ne ei tainneet tietää mun kotonaolosta. Housut jalkaan kiskottuani mä pamautin luurit korville, puhelimen taskuun ja musiikit täysille, sitten iloisesti mutsin luo suunnistaen. Kiskoin naamalle vetoavan ilmeen ja ojensin kättä siinä toivossa, että siihen pikaisesti pamahtaisi taskussa paskaantunut aski paperiin käärittyä purua. Se katsoi mua, kuten kaikki sen kaveritkin, mutta vaan vähemmän hämmennystä naamassa siinä kaivellessaan taskujaan röökiaskia metsästellen. No joo kyllä mä sen tuijotuksen ymmärsin, sikäli että en mäkään ehkä ihan pokkana pysyisi jos jostain pamahtaisi paikalle mun 15 vuotta takaperin kuolleen kaverin kaksoisolento. "Mä meen Valille. Ja moi vaan kaikki", mä en kuullut oikeastaan muuta kuin mun musiikkini ja oletin, että nyt olis hyvä tervehtiä ja että mutsi haluais tietää mihin matkani vie. Ja mä luin sen huulilta ne samat tutut sanat, jotka kertoi mulle, että joskus pitäis tulla takaisin jäljettömiin katoamisen sijasta. Ettei vaan sen rakas pieni poika ikinä katoaisi täyttämästä sen sosiaaliseen elämään kaiverrettua tyhjiötä, joka tosin kutistui sitä mukaa kun mä kasvoin. Käteen laskeutui se mun kaipaamani tupakkasäiliö joka pääsi pian mun taskuni tarjoamaan turvaan, kun mä virne naamallani tallasin kämpästä rappukäytävän kautta pihalle.