JAD luku 4

Ihoni kylmää kavahtaa




Ihmeen kaunis aamu nousi viikkoa myöhemmin, tuuli vinkui ikkunassa ja kauempana taivas valui pilviä maahan asti. Mä istuin keittiön pöydän ääressä, tuijotellen sitä maisemaa matikankirja avonaisena edessäni kahvikupin vieressä. Mutsi voisi ystävällisenä sieluna heittää mut autolla tänään koulunpenkkiin, taivas valui lähempänä. "Ajatko kohta koululle?" mä vilkaisin ohimennen pöydän pintaa peittävää sinistä kansiota, jossa äitikullan tärkeät työpaperit aivan miten sattuu majailivat. Katse harhaili papereiden kirjainten rivejä seuraileviin kynsiin, jotka hetkeksi mun kysymystä pysähtyivät miettimään. "Voin ajaa", mutsi totesi, vaikka sillä itsellään duuni alkaisikin vasta pari tuntia myöhemmin.

Luokan ikkuna hohkasi viileää, lasi näytti valuvan kuin taivas aiemmin. Pisaroiden tahtiin mä naputin pulpetin pintaa sormillani, mieleen tuli joku vanha biisi vailla nimeä. Ärsytti sellainen meno, luvatut lämpimät päivät jäivät johonkin mukavampaan paikkaan asumaan. Ärsytti myös, kun Valin paikka mun takana oli tyhjä edelleen. Se jätkä oli ilmeisesti päättänyt, että koulunkäynti oli turhaa nyt kun se oli matkalla vihreämmille laitumille tai jotain muuta yhtä järkevää ja mukavaa ja sievää ja vittu. Kipeä se ei tosiaankaan voinut olla, ei se koskaan ollut. Sitä ei vaan enää viimeaikoina ollut kai kiinnostanut. Mä huokaisin ja käännyin Jayyn päin, sillä oli komea mustelma silmäkulman koristeena. "Ootko sä kuullut Valista mitään?" hyvä kun mä vaivauduin edes madaltamaan äänenvoimakkuutta, kun ei meidän opettajaakaan oikein kiinnostanut. "Hmm", Jay totesi.

Pihakatos piti meitä ja paria ihmistä meidän lisäksi suojassa välttämättömältä läpimärkyydeltä, joka sateessa väijyi uusia uhreja. Mä töytäisin jalallani maassa lojuvaa lasipulloa lähettäen sen vierimään sateeseen ylävireisesti kilisten. Puhelin tuuttasi tuuttaamistaan, mä olin jo aika kypsä katsomaan kilisisikö sekin ja missä vireessä. "Ei se vastaa", mä tuhahdin ja Jay näytti siltä kuin se tietäisi jotain. Mä katsoin sitä kysymykset kirjoitettuna naamalle. Se tiesi jotain mun parhaasta ystävästäni, eikä muka aikonut mulle kertoa? Jay kääntyi pois huokaisten ja suki etuhiuksiaan mustelmansa peitoksi. "No niin", mä totesin painostavaan sävyyn. Miksi Jayn piti tietää jotain, se oli universumin turvallisin kassakaappi mitä tuli salaisuuksiin.

Kyltti, joka tontin rajalla ilmoitti koko roskan olevan myytävänä, tervehti mua mun kävellessä askel askeleelta pahantuulisempana. Dramaattista olisi toki ollut, jos mä olisin samalla jupissut jotain omiani, ja mä aioinkin, mutta sanat jotenkin kuoli huulille. Mä soitin ovikelloa ehkä pari kertaa liikaa ja pian Val ilmestyi väsyneennäköisenä jo halistuneessa pinkissä tukassaan ovelle. "Chris, Chrissy-Chris, Kristus, mitä vittua", se raapi korvaansa. Edustavaltahan se näytti, mä olin sille jollain tasolla vihainen. "Sua ei enää sitten kiinnosta, vai?" me oltiin tunnettu penskasta, vittu vanhempi-lapsi-kerhosta asti ja nyt se vaan sanoi itsensä irti? Val katsoi mua hetken uskomattoman typerän näköinen ilme naamallaan nojaillessaan ovenkarmiin. "Toi nyt on vähän homoa", se naurahti viimein ja mä tajusin miten idioottimaiselta ja surkealta mä itse näytin, vesipisarat tukasta valuen ja kengät kadun mudan peittämät. En mä kuitenkaan nauranut, en tosiaankaan, mä raahaan itseni sen luokse koululta asti taivaan pudotessa niskaan, kun mä luulen, ettei se enää koskaan halua nähdä mua eikä aio edes moikata kun se lähtee liitämään, ja mitä se tekee? "Olkoon ihan, vittu, mitä on, mutta mä kelasin, että sä arvostaisit meidän ystävyyttä edes sen verran, että vastaisit kun mä soitan sulle!" mä hermostuin sille. Val osoitti ignoranssinsa mitä parhaalla tavalla, se nauroi niin sydämellisesti, että sen piti ottaa siitä saatanan ovenkarmista tukea, ettei olisi pudonnut lattiaan. Mä en voinut muuta kuin tuijottaa sitä hämmentyneenä. Siinä revetessään mun "neitimäiselle vuodatukselleni" se selitti jotain siitä, että se oli itse kelannut, etten mä halua nähdä sitä, kun mä olin vaikuttanut niin hermostuneelta silloin, kun se oli koko muuton tuonut päivänvaloon. Mä potkaisin sitä sääreen ja haukuin sen vammaiseksi läskipää koirannussijaksi.

Loppujen lopuksi me istuttiin kuistilla tuijottamassa sadetta kahvimukit käsissä. Mulla oli vaan tyhjä ja typerä ja kylmä olo. Ja tukka päin sitä itseään.
"Eikö Jay kertonut sulle, että mä lähdin käymään siellä meidän uudella kämpällä jenkeissä, kattomassa paikkoja ja silleen? Mä tulin tossa yöllä takaisin... kotiin, väsyttää niin saatanallisesti", Val haukotteli makeasti ja mua harmitti, että sen piti epäröidä sanoessaan tätä räkälää kodikseen. "Ei se kertonut", mä mietin miksi.