JAD luku 1

Ja muuta sellaista kaunista




Huokaisten mä napsautin suoristusraudan pois päältä, ilma ympärillä tuoksui vetyperoksidilta, hiusväriltä ja savulta. Mun hamppuinen tukantapainen olisi saanut kiiltää harmaassa auringossa turkoosina, vaan ei, se oli iloisen vaaleansinistä hamppuista hattaraa ja vitutti mua suuresti. Kielikorua edes takaisin hampaiden välissä hilaten mä käännyin tuolillani ympäri samalla kun naputtelin Valille kysyvää viestiä sen viikonloppusuunnitelmien tiimoilta. Sen uus tukka oli nimittäin nähtävä, ja sen naama. Vitutusryppyjä olisi varmasti tasokas määrä, jotka nätisti kävis yhteen sen pinkin siilikampauksen kanssa. Mun kanssa ei kannattanut lyödä vetoa, kun kaapin perältä löytyi edellisen tukkavärin jämät. Ja jos aiheeseen liittyy litrakaupalla alkoholia.
Mutta että viikonloppujuttuja. Mun oli alunperin tarkoitus jäädä himaan pelaamaan pleikkaa tee äm äs, mutta mutsi oli ystävällisesti ilmoittanut, että sillä oli joku lauma sen kavereita käymässä, kerta kaikissa sen nuoruuskuvissa seikkailevat kaksoset oli takasin kymmenen vuoden jenkkireissultaan. Ei siinä mitään, mä vaan lähtisin pois pilaamasta sen sosiaalista elämää yhtään enempää. Vaikka ei se sinänsä mun vikani ollut, ettei sillä ollut elämää mun syntymän jälkeisinä viitenä vuotena, tai pahemmin sen jälkeenkään. No mutta se oli edelleen kunnioitettavat 32 vuotta nuori, joten se ehtisi vielä hyvin samalla kun mä liitelisin muualla. Eli Valilla hakkaamassa kaikki Street Fighterissa. Vastausta odotellessa mä kuuntelin olohuoneesta kaikuvia vieraita ja tuttuja ääniä, kun nää suoritti pakollista ihmettelykierrostaan ympäri taloa. "Oho! Onko tää se sun äpärälapsi? Minkä ikänen se on nyt, 15?" joku raiskasi sormenjäljillään kehystettyjä valokuvia, mä arvelin. Hyväkäytöksisiltähän ne kuulosti, mutta mä tiesin, että kun mä tulisin huomenna aamulla himaan, joka helvetin ikinen lojuis darran kourissa ympäri olohuoneen lattiaa. Ainakin jos ne oli yhtään samanlaisia kuin rakas äitimuorini. Moneen kertaan tuijotetut nuoruuskuvat a la mutsi kertoi, että ne oli pahempia, jos tää nyt siis oli se tasan sama porukka miinus se rekan alle hypännyt, joka näytti aikoinaan ihan multa. Ehkä mä olin ottanut siitä vaikutteita, kun sen reikäistä naamaa ja sateenkaarenriemuista tukkaa joutui niissä kuvissa katselemaan.
"17 Chris on, kuinka paska matikkapää sulla taas olikaan?" mutsi hihitteli omiaan, sillä muijalla oli aika laadukas huumorintaju ja siksi mä tykkäsin sen kanssa hengaillakin, niin nololta kuin se kuulostaakin. Mutta kun se ymmärsi. Se oli niin samanlainen.

Mä nostin perseeni penkistä ja hiihdin keittiöön pussailemaan appelsiinimehutölkin kanssa. Olohuoneen suuntaan vilkuilemalla mä selvitin, että paikalla oli 5 ihmistä plus mutsi, eli enemmän kuin mä olin tottunut täällä näkemään. Ja voi sitä riemua, kun mutsi näytti niille mun viimeisimmän pärstäkuvan, jonka se itse oli räiskinyt uudella kamerallaan pari viikkoa takaperin. "Ihan Damin näköinen!" kuten mä olin arvannutkin niitten sanovan, kumma kyllä. Krhm. No miten vaan, Val kutsui mut tekstiviestitse niille juomaan muutamat summercatit ja antamaan sille turpaan jossain pelissä, mikä ikinä olikaan. Mä päätin lähteä menemään heti, kun olin saanut jalkaan jotain muuta kuin mun valkoiseen pitkähihaiseen loistavasti sopivat, varsin komeat bokserit, joissa mä ylpeänä esittelin hammastikkujalkojani, paljaat varpaat paskaista lattiaa laahaten. "Äiti anna tupakkaa!" mä vikisin kipittäessäni takaisin omaan luolaani jotain housuja etsimään.

Hiljaisuus putos, mut ei suinkaan mennyt rikki vaan kasvoi valtavaksi kuplaksi joka peitti kaiken saippuavaahtoon. Ne ei tainneet tietää mun kotonaolosta. Housut jalkaan kiskottuani mä pamautin luurit korville, puhelimen taskuun ja musiikit täysille, sitten iloisesti mutsin luo suunnistaen. Kiskoin naamalle vetoavan ilmeen ja ojensin kättä siinä toivossa, että siihen pikaisesti pamahtaisi taskussa paskaantunut aski paperiin käärittyä purua. Se katsoi mua, kuten kaikki sen kaveritkin, mutta vaan vähemmän hämmennystä naamassa siinä kaivellessaan taskujaan röökiaskia metsästellen. No joo kyllä mä sen tuijotuksen ymmärsin, sikäli että en mäkään ehkä ihan pokkana pysyisi jos jostain pamahtaisi paikalle mun 15 vuotta takaperin kuolleen kaverin kaksoisolento. "Mä meen Valille. Ja moi vaan kaikki", mä en kuullut oikeastaan muuta kuin mun musiikkini ja oletin, että nyt olis hyvä tervehtiä ja että mutsi haluais tietää mihin matkani vie. Ja mä luin sen huulilta ne samat tutut sanat, jotka kertoi mulle, että joskus pitäis tulla takaisin jäljettömiin katoamisen sijasta. Ettei vaan sen rakas pieni poika ikinä katoaisi täyttämästä sen sosiaaliseen elämään kaiverrettua tyhjiötä, joka tosin kutistui sitä mukaa kun mä kasvoin. Käteen laskeutui se mun kaipaamani tupakkasäiliö joka pääsi pian mun taskuni tarjoamaan turvaan, kun mä virne naamallani tallasin kämpästä rappukäytävän kautta pihalle.