JAD luku 3

Kun maailmani muuttumatta kääntyy




Silmät sirrillä valonarkuudessaan ja musiikki tavallista kovemmin huutaen mä tallasin hitain askelin eteenpäin. Jay kääntyi yhdestä risteyksestä ja mekaanisesti mä soin sille pienen hymyn. Mun ote maailman kulusta oli tavallista huonompi sinä aamuna, hetki hetkeltä lipui liikenteen lailla ohi katua pitkin. Mä etenin hiljaisena ja tyhjänä, musta ei tuntunut oikein miltään, vaikka luureista päähän tunki raivoa ja epätoivoa. Ohi meni kaikki.

Äitikulta siivoili keittiötä mun raahautuessani keskipäivän jälkeen kotiin väsyneen oloisena ja ehkä vähän näköisenäkin hyvin valvotun yön jälkeen. Mä tervehdin sitä ja tunkaisin tupakan huulteni väliin, "Pitäisit säkin vaikka taukoo tosta puunaamisesta". Sitä kai kypsytti, ja vaikka muu keittiö hohti kaihdinten välistä pujotelleissa auringonsäteissä, tiskivuoren riemuhuudot kaikuivat seinistä. Sen siitä saa ja niin edelleen, mutta kyllä mä sitä ymmärsin ja varmaan auttaisinkin, jos en tänään niin aamulla huomenna ennen koulua tai jotain. Mutsi hyväksyi mun loistavan älykkyyden osoitukseni ja me lähdettiin sitten parvekkeelle savuille. Meidän sinne mahtuminen oli ihme sinänsä, vaikka mä en tilaa välttämätöntä enempää vienytkään. Ruukkukasvi teki kuolemaa keikkuessaan kaiteella, mä olin varma, että sen lehdet oli ostohetkestä lähtien tasaista tahtia harmaantuneet.
"No miten sulla meni päivä?" äiti kysyi niinkuin kunnon vanhempi lapseltaan, mä arvelin sen kysyvän vaan siksi, että jos mä kertoisin, olisi silläkin sitten syy kertoa päivänsä kulusta. "Oltiin Valilla Jayn kanssa, ei mitään normaalista poikkeavaa. Val kai muuttaa muualle. Tai siis jenkkeihin", mä tilitin. Val tosiaan oli muuttamassa pois perheensä kanssa, nyt kun sen mutsilla oli uusi mies ja sen duuni veti toiseen suuntaan. Se oli vähän kummallinen ajatus, kerta me oltiin tunnettu jostain tarhaikäisistä asti. Jatkossa se kai olisin mä, joka Jayn silmissä poukkoilisin seinästä toiseen vailla päämäärää tai seuraajaa, ja se itse jatkaisi paikoillaan... Val kun liitelisi jo isommissa piireissä tukkaansa takaisin kasvattaen, samalla haihduttaen muistot kaikesta tästä? Ehkä. Miten mä osaisin olla johtaja, mun päämäärättömyys oli kokonaisvaltaista. Valin tapauksessa se oli hämäystä, se tiesi koko ajan mitä ja miksi. Se ei usein kyllä kertonut kenellekään, joten sen aivoitukset vaikutti aikalailla satunnaisilta. Ja miten se osaisi aloittaa alusta kaiken nyt kun se lähtisi? Ja miksi se lähtisi, olisihan se voinut haistattaa pitkät koko asialle ja... niin no, kuka tänne haluaisi jäädä, kun edessä avautuu elämän mahtavin mahdollisuus?
Mä en ollut sitä tyyppiä, joka yrittäisi tehdä asialle jotain. Mun ympärillä asiat aina vaan tapahtui, tai jätti tapahtumatta. Jollain tasolla mä olisin voinut sanoa vaan ihansamat kaikille. Toisella tasolla en. Ja mistä mä tiedän, vaikka Valin tavoite olis aina ollutkin aloittaa vaan alusta.
Mutsi kärsivällisesti odotti, jos mulla olis vielä ollut jotain sanottavaa. Mun puhutut lauseet jäi lyhyiksi, kun en mä halunnut kommentoida asiaa mitenkään. Kunhan kerroin, että näin on. En mä tiennyt mitä ajatella, kai. "Ai", mutsi totesi viimein, "Eikö sua sitten harmita?" ja mä vaan hymyilin pienesti ja katsoin kadun toisen puolen matalampien talojen kattoja, jotka oli sään värjäämät. Niin, eikö? "Kai", mä kohautin olkapäitäni, "Mut puhelin on keksitty!"

Loppuaika siinä tupakalla ja sen jälkeen tiskatessa menikin sitten siihen, kun mutsi kertoi auliisti tarinoita edellisen illan merkittävistä ja vähemmän merkittävistä tapahtumista. Ne oli päättäneet lähteä vielä illalla johonkin kadunkulman räkälään muutamille lasillisille. Mua armottomasti väsytti, mutta mä yritin kuunnella ja sisäistää melkein jokaisen lauseen, koska mä tiesin sen olevan jollain hienolla tavalla tärkeää mutsille. Eniten mä olisin kyllä arvostanut päiväunia, olisin sitten voinut illalla herätä käymään suihkussa ja tekemään jotain läksyjä seuraavalle päivälle. Me oltiin Valin kanssa innostuttu katsomaan jotain sen uusia elokuvia, mitkä se oli saanut postissa pari päivää takaperin. Sen huoneen nurkat tulvi dee vee deitä siinä missä mun nurkkia, hyllyjä. pöytää ja muutenkin koko huonetta valloitti levyjen massainvaasio. Sillä oli ihan mittava kokoelma kauhuleffoja, ei niin etteikö siltä muuta olis löytynyt, mutta niitä se aina laittoi mut katsomaan. En mä sille hermostunut, vaikka mulle olis ehkä paremmin maistunut romanttiset draamat, mä olin vähän hassu sillä tavalla. Jay katsoi kaikkea mitä sen laittoi katsomaan, passiivinen kun oli.

Neljän leffan jälkeen Val oli pamauttanut muuttavansa pois koko maasta.

Mä näin unta, jossa mulla ei ollut toista kenkää.