Madon lailla itsesi syöt
Savu kiersi ympärillä vaatteisiin tarttuen mun kävellessä puhki kuluneilla superstareillani katua eteenpäin keskustasta kauemmas. Vihreäksi maalatun talon pihalla näytti vähän siltä, kuin koira olisi haukkunu, vaan mä en kuullut sitä luureissa kuolemaa kirkuvan kitarasoolon takaa ja koko skenaario hymyilytti mua. Ja se seuraavan kämpän hoitamaton piha, jonka viikko viikolta paskaisempi nurmikko rehotti väsyneessä auringossa, näytti tutulta, mutta ei todellakaan kutsuvalta. Ei niin että sitä kukaan olisi hoitanut, ja se oli ymmärrettävää. Jay oli liian sorrettu, sen faija liian doku ja sen mutsi ihan liian sairaalahoitoa kaipaava hullu. Mä tallasin pölynpeittämää pihakäytävää ja ovikellon räminä taukos sisätiloista kuuluvan huutokonsertin.
Jay kiskoi kenkiä jalkaan jo ovea avatessaan, mä laskin luurit päästä ja pienen hymyn saattelemana kutsuin sen Valin luokse viikonlopunviettoon hoitamaan välillämme vallitsevaa platonista suhdetta. Tupakka savusi eteiseen, vaan ei niitä seiniä ihan hirveästi keltaisemmaksi olis mikään voinu värittää. "Joo, mä tuun", Jay mutisi ja läimi oven kiinni takanaan. Sen mielialaa ei kai piristäny silmiin paistava aurinko eikä sen puoleen oikein mikään muukaan. Joskus mä mietin, miten se olikin mulle niin kaverillinen kaveri. Tai siis että miten mä sitä jaksoin, kun se niin harvoin oli iloinen. Valilla meni välillä siihen hermo, mikä mun mielestä oli vähän sikaista, koska ei Jay ihan mielettömiä määriä sitä paskaa niskassaan jaksanut kantaa. Se ei ollu mitään niinku mä, joka olin toistaseks säilyttänyt mielenterveyteni siinä keskikokoisessa kaupunginrähjässä. Mä sentään jaksoin Valin juttuja ja kohtauksia ja oikkuja, säilyttäen sen paraskaveri-statuksen loputtomiin.
Mun seura ei oikein jutellut mitään, joten luurit korville ja jalkapohjat kipeytyen jalkaa toisen eteen kadun heittäessä kuivaa tomua ilmaan joka askeleella. Jayn huonoryhtinen olemus ja harmaa huppari jotenkin hassusti sopi yhteen mun musiikkini kanssa, ihan kuin olis musiikkivideota katsellut.
Valin skootteri oli edelleen musta, mikä harmitti mua suuresti. Se oli ainoa kerta, kun mä olin hävinnyt sille yhtään missään. Ja just tietenkin siinä asiassa, mikä koski sateenkaarikokoelmaa spraymaaleja ja sen arvokasta kulkupeliä. Mä olisin repinyt aiheesta suurta hupia, mutta Val olisi varmaan vetänyt turpaan. Val Davis, tukka piilotettuna mustan pipon alle istui kuistilla vähän turhan hieno drinkkilasi kädessään ja aurinkolasit nokalla. "Vanha läppäturpa, nyt on keskipäivä", mä iskin luisen perseeni viileälle pihanurmelle muurahaisten sekaan. "Vitun kaunis sellainen onkin", Val virnuili tapansa mukaan pummiessa multa tupakkaa, kun se itse oli liian laiska ja paska kaivaakseen omia taskunpohjalta mätänemästä.
Loppujen lopuksi mä päädyin lennättämään mattoon sen telkkarinruudulla pullikoivan, yliluonnolliset lihakset omaavan herrasmiehen lähes kymmeneen otteeseen, syvän miesäänen kailottaessa "K.O." kerta toisensa jälkeen. "Paska mikä paska", mä naureskelin Valin pudottaessa ohjaimen lattialle ja nojatessa taaksepäin säkkituolissaan, kaula paljastettuna kuin koiralla antautumisen merkkinä. Siinä sivussa sen pipo putosi lattialle ja riemuissaan kirkuva pinkki siilitukka pääsi oikeuksiinsa, saaden mut melkein tippumaan tuolilta huvittavuudellaan.
Ei se mun vika ollut, että mä hakkasin kaikki mun kaverit vapaavalintaisissa peleissä. Mutsia siitä sai syyttää, kerta se oli mulle legendaarisen laatikon eli ykköspleikkarin ostanut, kun ei itse jaksanut 4-vuotiastaan vahtia jatkuvalla syötöllä. Joten ympyrää, kolmiota, äksää ja neliötä hakkaamalla mä olin kehittänyt sormilihakseni huippukuntoon samalla kun kasvoin isoksi ja vahvaksi varhaisteiniksi. Suuruus ja vahvuus tosin oli karisseet vuosien mukana poiskin vaatekoon laskiessa tuplanollaan, mutta ei sekään väärin ollut. Joku päivä mä kiitäisin sateenvarjolla tuulessa ja asuisin puunlatvoissa.
"Ihan miten vaan, mä menen savuille", Val laukkasi parvekkeelle lasinsa kanssa, mun ja Jayn seuratessa perässä. Se oli vähän kuin sellanen superpallo, jonka pudotat lattialle ja katsot kun se pomppii päin seiniä. Mä en aina pysynyt perässä, mutta Jay pysyi paikallaan. Mä kai tipuin johonkin siihen väliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti