FBOFW luku 1

Pillereitä ja tuttavuuksia




[Lisa]
Ainan mä olin epäillyt, että mun velipuoli oli bisse. En mä vaan ollut tiennyt varmasti.
Kahden päivän samuraidarra oli viimein hellittänyt, mä nostin itseni sängystä ja tallustelin tapani mukaan alasti suoraan Darwinin huoneeseen. Jostain hassusta syystä mä en edes hätkähtänyt nähdessäni sen lakanoiden, peittojen ja tyynyjen muodostaman sekasotkun keskellä jonkun kundin haaroissa.
"Jörnitäänkö täällä heti aamusta vai vielä aamullakin?" mä haukottelin makeasti ja kiskoin jalkaani lattialta löytyneet silkkibokserit, kenen ikinä olivatkaan. Luultavasti Darwinin kuitenkin. Se Darwinin kaveri katsoi mua helvetin kummallisesti, Darwin itse ei ollut huomaavinaan.
"Joo, jatkakaa vaan, ei mua haittaa", mä väläytin leveän hymyn ja istahdin niiden seuraksi sängynlaidalle, kumarruin poimimaan lattialta käytettyjä kortsuja.
"Haista vittu, Lisa", Darwin hymähti, muttei muuten ollut moksiskaan mun läsnäolostani. Teki mieli huomauttaa, että vittu siellä ei tosiaankaan haissut, mutta pidin pääni kiinni ja tyydyin vain virnuilemaan itsekseni vedellessäni kumeja solmuun ja lingotessani niitä kohti roskista. Nauratti, kun mun tissit hyllyivät kuin jotkut hyytelöt niiden kahden hässimisen tahdissa.
Parin minuutin jälkeen se ei enää ollut niin huvittavaa, mä vaan kyllästyin.
"Tissit tulee kipeäksi, mä meen hakemaan kahvia ja sit röökille. Tulkaa joskus messiin", mä ilmoitin ja lähdin menemään.
Jonkin ajan ja puolen kahvikupillisen jälkeen nyt suihkunraikas Darwin pamahti parvekkeelle pyyhe lanteilla ja pisti tupakaksi kuin mikäkin pornokeisari.
"No kerro nyt sitten", mä muksautin sitä nyrkillä leikkisästi olkapäähän.
"Kerro mitä?" Darwin virnisti.
"Ai mitä?" mä nauroin räkäisesti ja tein hävyttömän naimista kuvaavan eleen.



[Darwin]
[Aiemmin edellisenä iltana]
Mä istuin kuistilla tupakalla, nauru ja kovaääniset, toistensa päälle menevät keskustelut kaikuivat sisätiloista. Mulla oli ihan hauskaa, ei tarpeeksi tosin, joten kaadoin itselleni lasin pohjalle shotin verran tequilaa. Miksi hitossa se pullo oli ulkona kesähelteellä?
"Rööki mulle, nappi sulle", kuului naurahdus ja joku mulle tuntematon platinablondi jätkä iski perseensä mun viereeni. Mä katsoin sitä hetken siinä sen naputellessa sormillaan polviinsa jotain rytmiä vaikuttaen täysin keskittymiskyvyttömältä. Se hymyili mulle lävistetyillä huulillaan, silmät tuikkien.
"No ota siitä", mä kaivoin taskusta sille savukkeen ja tarjosin tultakin. Se veti muutamat savut, keinui vähän puolelta toiselle, kunnes jäi paikalleen etsimään jotain taskuistaan.
"Mä oon Garcia, kiitti röökistä, valkkaa väri", ja mä huomasin tuijottavani alkuperäisestä sisällöstään tyhjennettyyn lääkepurkkiin. Pinkkejä, keltaisia, sinisiä ja valkoisia tabuja silmäillessäni mä mietin, että taas sitä mennään, mutta mihin? Garcialla näytti ainakin olevan hauskaa, joten mä valitsin sokkona yhden.

Vaaleansiniseen mä olin muistaakseni päätynyt, ei niin, että sillä olisi mitään väliä. Mä istuin kodinhoitohuoneella pesukoneen päällä, joku oli laittanut sen päälle ja se tärisi hauskasti. Garcia soitti puhelimestaan jotain musiikkia, tanssi, rummutti seiniä ja pöytätasoja käsillään. Rallatteli ja hihitteli. Mun oli pakko heiluttaa jalkoja, oli levoton olo.
Garcia poukkoili superpallon lailla pienen huoneen poikki mun eteeni, tuijotti mua silmiin ja mun oli pakko nauraa sille. Sekin nauroi mulle, nojasi mun olkapäihini käsillään, lämmin hengitys pyyhki mun kasvojani.
"Mua panettaa", mä tajusin äkkiä ja kahta sekuntia enempää sen kummemmin ajatuksia tuhlaamatta kiskoin Garcian lähemmäs ja suutelin sitä, kiersin jalat sen luisten lanteiden ympäri. Siinä me sitten nuoleskeltiin ja kiehnättiin, kun Garcia ei ilmeisesti pistänyt pahakseen; tai ehkä päin vastoin. Mä en tiedä kuinka kauan kului aikaa, mutta jossain vaiheessa mä havahduin ulkoa kuuluvan poliisiauton sireenin ääneen; naapureilla oli ilmeisesti palanut hermot meteliin. "Helvetti", mä kirosin, "Lähdetään meille".
Me kiivettiin ikkunasta ulos ja lähdettiin juoksemaan, nopea vilkaisu pihan suuntaan kertoi, että taloa tyhjennettiin riehuvista juhlijoista.



[Lisa]
"Sä juoksit pari korttelia essopäissäs teltta pystyssä ton kundin kanssa?" mä räkänauroin Darwinin selvitykselle. Harmi, etten mä itse ollut mukana, vaikutti ihan asiabileiltä.
"Älä viitti, pääsin pukille", Darwin virnisti nolona röökinsä ympäri.
"No niin, sähän voisit ottaa ton, mikä sen nimi oli, Garcian panokaveriks. Säästyis mun perse", mä vittuilin hilpeästi. Aurinko paistoi, kahvi oli hyvää ja mä sain kiusata Darwinia. Aamu oli nyt jo legendaarisuutta hipova.
"Turpa kiinni", Darwin naurahti ja yritti vaihtaa aihetta; "On muuten helvetin väsynyt olo..." Samassa Garcia ilmestyi parvekkeelle, ja väistämättä Darwinin aiheenvaihdos jäi historiaan.
"Väsyttääkö?" mä kysyin aurinkoisesti tutkiskellessani rusketusraitojani. Mulla oli maidonvalkoiset tissit, ehkä pitäisi yrittää korjata asia.
"No vähän, mutta kyllä tää tästä", Garcia haroi suihkun jäljiltä märkää tukkaansa ja kiskoi farkkujaan ylemmäs, kun ne meinasivat valua. Se istui pöydän ääreen ja kaatoi minigrip-pussista jotain murusia pöydälle.
"Mitäs tykkäsit mun velikullasta?" mä kysäisin ja vaihdoin istumapaikkani Darwinin syliin. Darwin itse pyöritteli silmiään, sama vanha virne suupielessä.
"Tosi jees. Te ette näytä yhtään sisaruksilta", Garcia totesi hienontaessaan muruja jauheeksi kirjastokortilla. Se vaikutti aika asialliselta tyypiltä, useimmat olisivat sen tilanteessa jo paskoneet tiiliä. Mutta siinä se ihan rauhassa rakensi viivoja.
"Ei me ollakaan, mutsi meni naimisiin ton faijan kanssa jii än ee", Darwin kiirehti selittämään nykiessään aikansa kuluksi mun nännikorujani.
"Joo mä kelasinkin. Ei olis mitään paperia tai mitään?" Garcia nyökytteli, se tuntui käyvän vähän hitaalla. Mä tarjosin sille Darwinin löytämän kuitin, ja ilmeisesti se kelpasi, koska Garcia oli hetkessä kiskomassa jauheita nenäänsä.
"Lähtee tääkin päivä käyntiin. Mä voisin lähteä hiippailemaan himaan tästä... Soittele, mun numero on sun kännykässä", se jutteli mietteliäästi, soi Darwinille vielä nätin hymyn ja oli jo sitten lähdössä.
"Et sä huoli jotain safkaa tai kahvia tai jotain?" mä ehdin kysymään.
"Joo, en, heippa!" Garcia naurahti ja poukkoili pois. Ei se totta puhuen näyttänytkään siltä, että söisi mitään...
"Kiva panna tollasta luuviulua?" mä kommentoin Darwinille.
"Voisin mä sitä uudestaankin. Anna olla, mä tahdon kahvia", Darwin mutisi.



[Garcia]
Jotenkin mun kotimatkani Darwinin luota oli kestänyt jotain nelisen tuntia. Jännä sinänsä, koska mulla ei ollut mitään käsitystä, missä mä olin harhaillut. Kuitenkin viimein mä saavuin oikealle pihalle ja kiersin seinänviertä kerrostalon taakse. Vilkaisu ylöspäin kertoi, että mä en ollut jäänyt kiinni seikkailuistani; ikkuna oli auki, kuten mä olin sen itseäni ajatellen jättänytkin. Mä kiipesin palotikkaita pitkin ikkunalle ja kömmin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti huoneeseeni valmistautuen oscarin arvoiseen näyttelijäsuoritukseen elokuvassa 'olin himassa koko yön ja päivän'. Eli toisin sanoen kävin nukkumaan.



[Darwin]
"Haluutko sä tän toisen?" Lisa kysyi vahtiessaan mikroon törkkäämäänsä valmisateriaa.
"Joo, jos sä vahdit sen. Musta tuntuu, että mä sammahdan", mä mutisin uupuneesti, tuijottelin mehulasia kädessäni.
"Kannattiko taas riehua?" Lisa läksytti, ei se tosissaan ollut kuitenkaan. Justhan se itse oli lojunut pari päivää sängyssä seuranaan ämpäri ja särkylääkkeet, ja mä olin joutunut hakemaan sille Mäkkäristä safkaa. Sen mä mainitsinkin sille.
Mä söin ja menin suoraan nukkumaan, en kyennyt valvomaan hetkeäkään.

Mä taisin nukkua on-off puolet seuraavastakin päivästä. Aurinko paistoi silmiin kaihdinten välistä, mutta darra oli tiessään ja olo pirteä kuin paskavarpusella. Sängystä nouseminen tuntui kuitenkin vaativan liikaa voimavaroja, joten mä jäin vielä hetkeksi lojumaan, mietiskelemään ja raapimaan kassejani.
"Lisa? Mitä tänään?" mä kutsuin siskopuoltani, toivoen, että se ehkä olisi kotona.
"Mä lähden terassille, sori!" tyttö huusi takaisin jostain kylppärin suunnalta. Mä päätin viimein suorittaa ylösnousemuksen ja raahauduin kylppäriin kuselle. Lisa oli siellä meikkaamassa, mutta ei mua kiinnostanut.
"Terassille? Haista vittu sitten. Mitä kello on?" mä haukottelin.
"Kohta neljä, että ei mulla mikään kiire ole. Kuin niin?"
"Mietin vaan. Mä meen suihkuun, keitätkö kahvia?"
"Siellä saattaa olla vielä jotain muutaman tunnin vanhaa litkua, heitä mikroon", Lisa kohautti olkiaan ja jatkoi naamansa maalaamista. Mä tuijottelin sitä hetken peilin kautta ennen kuin vedin suihkuverhon kiinni. Mä en koskaan oppisi ymmärtämään, miksi muijilla oli niin helvetin kummallisia meikkausilmeitä.

"Sun puhelin soi", Lisa kipitti parvekkeelle häiritsemään mun rööki-ja-paha-kahvi -hetkeäni teemamusiikkinaan mun soittoääneni ja korkokenkien kopina.
"Jaah... Kivat kuteet", mä virnistin härskisti vastaanottaessani puhelimeni. Lisa näytti hyvältä mustassa, lyhyessä mekossaan, rastat nutturalla. Mä kelasin hetken jättää vastaamatta puhelimeen ja sen sijaan viettää vähän laatuaikaa Lisan kanssa, kun soittaja kuitenkin olisi vain tyyliin mun mutsi, joka haluaisi kertoa kuinka vitun hienot maisemat siellä Kanarialla on ja kyselisi onko talo vielä pystyssä vai ollaanko me riehuttu se nurin.
Mutta ruudulla näkyi Garcian nimi, ja mä päätin vastata. Lisakin taisi tietää soittajan, tai ainakin se jäi mun seurakseni tupakalle.
"Moi?" mä vastasin hämmentyneenä. Luurista kuului kummallinen vaimea naurahdus, ja
"Sun numeroa sai etsiä helvetin pitkään", mä päättelin äänenlaadusta, että sillä oli kaiutin päällä. Hiljaista naureskelua ja ilmeisesti röökin polttamista kaikui vahvistamaan käsitystä.
"Keneltä löysit?" mä kysyin toivoen, ettei mun äänestä paistanut läpi mun mitävittua-ilmeeni. Lisa hivuttautui lähemmäs, yrittäen kuulla jotain mun puhelimestani. Utelias paska, mutta en mä sitä poiskaan hätistellyt.
"Hmm, ei sillä väliä. Tuutko tänne?" Garcia kehräsi, se kuulosti vähän... no, kiimaiselta, hengittäen painavasti. Ja mä kun olin luullut, että mä olin hetki sitten ollut hämmentynyt.
"Mihin?" mä pöllöttelin. Lisa virnisteli jotain omiaan, mä tajusin että mun naamaa kuumotti ihan helvetisti.
"Meille, mä tekstaan sulle osoitteen... Kai sä tuut?" ei vittu oliko sen pakko puhua niin, kun mun vietit kävi normaalistikin kierroksilla? Ja Lisa kaikessa vittumaisuudessaan päätti lisätä mun paineita puhaltelemalla kepeästi kuumaa ilmaa mun kaulalle.
"Okei, okei, joo. Ei mulla täs kai muutakaan ole..." mä myönnyin. Tai no miten mä olisin voinut kieltäytyäkään?
"Kiva, mä odotan sua", Garcian naurahti keveästi ja katkaisi puhelun. Lisa kikatteli mulle, mä yritin parhaani mukaan suodattaa sen piruilun toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos polttaessani röökini loppuun.
"Hyvän pokan oot tehny", Lisa onnitteli vielä mun etsiessä jotain järkeviä vaatteita päälleni.
"Pano ku pano, siskokulta. Pidä hauskaa terassilla!" mä huikkasin, kiskoin tennarit jalkaan lähdin pihalle tarkistettuani vielä kerran Garcian lähettämän tekstiviestin.

Mä olin dösässä matkalla, kun parin kilometrin kävely ei oikein innostanut. Puhelin soi taas, mä mietin mitähän tällä kertaa. Garcia se oli taas.
"Mä oon siellä kymmenessä minuutissa", mä vastasin.
"Hyvä, ovi ei oo lukossa... Sitä mä vaan, että saanko mä sanoa sua Emmyksi tänään?" Garcia sekoitti mun ajatuksia kuin jotain vitun soppakattilaa huokailemalla puhelimeen, ja kuka vittu on Emmy? Eikö se ole tytön nimi?
"Kuka... Ihan sama, senku sanot", mä annoin luvan jaksamatta välittää, sitä paitsi tuskin Garcia olisi edes kertonut.
"Tuu jo, mä en jaksa odottaa", taas se löi luurin kiinni ennen kuin mä ehdin vastata.
Niinkin lyhyt aika kuin kymmenen minuuttia tuntuu painajaismaisen pitkältä silloin, kun istuu dösässä ja pitää kelata karvasia selluliittiperseitä ja tienvarsilla mätäneviä raatoja ihan vaan ettei alkais ottaa eteen. Vitun Garcia.

No joka tapauksessa mä sitten pääsin sinne Garcian kämpille. Se asui jonkun ruman betonimöykkykerrostalon kolmannessa, eikä ovi tosiaan ollut lukossa, kuten se oli luvannut. Hetken mä mietin käytävässä mitä mä olin tekemässä ja oliko tämä nyt niin fiksu idea, mutta karistin ajatuksen ja astuin sisään.
Hetkessä se mitävittua-fiilis tosin palasi. Kämppä näytti sotkuiselta, tyhjiä pulloja lojui ympäriinsä ja eteisen seinällä mua tervehti joku ruosteenpunainen roisketahra, tunkkainen savunhaju leijaili ilmassa. Voi helvetti, mä kelailin.
"Garcia?" mä kutsuin ehdittyäni olohuoneeseen asti ihmettelemään kaikkialle levittäytyneitä paskaisia tiskejä ja stögiksiä. Mä en tosiaan uskonut, että Garcia asui siellä yksin. Tai sitten sillä oli salainen kiinnostus auto- ja pornolehtiä kohtaan. Vastaukseksi kutsuuni mä sain joitain hetkiä myöhemmin melkein sydänkohtauksen, kun hentoiset käsivarret kiertyivät mun vyötärön ympäri ja Garcia painautui mun selkää vasten.
"Vittu! Mä säikähdin!" mä ilmoitin ystävällisesti Garcian suudellessa ja näykkiessä mun niskaani. Se ei tosiaan turhia aikaillut, kädet seikkailivat mun kropallani alemmas.
"Sori, Emmy-baby", Garcia kuiskasi, juoksutti kieltään mun kaulaa pitkin korvantaustalle. Kylmät väreet kulki pitkin mun selkää, enkä mä ollut ihan satavarma hakkasiko mun sydän säikähdyksen vai jonkun ihan muun takia... Ja kuka helvetti on Emmy?
"Ei se mitään", mä huokaisin, käännyin ympäri Garcian syleilyssä ja painoin sen seinää vasten. Siinä vaiheessa mä huomasin, että sillä oli huuli halki. Mä kirosin itseäni ja koko ideaa, pahoja merkkejä oli kaikkialla ja silti mä vaan itsepintaisesti olin paikalla.
"Mitä sulle on käynyt?" mä ihmettelin, aioin vetäytyä vähän kauemmas, mutta Garcia kiskoi mut kiinni itseensä ja suuteli mua vaativasti välittämättä yhtään haavastaan. Se maistui vähän vereltä ja pepsiltä, mä päätin yrittää olla välittämättä, mikä oli kyllä helvetin hankalaa.
Onneksi Garcia tarjosi taas niitä sateenkaarenriemuisia pillereitään, ja mä enemmän kuin mielelläni otin tarjouksen vastaan.
"Emmy, mä luulin, että sä olit absolutisti", Garcia naureskeli heitti pari tabua kielelleen, jonka yllättäen tunki sitten mun kurkkuuni.
"Ole hyvä", se hihitteli mun tajutessa pillereiden löytyvän nyt mun suustani. Mä olisin melkein voinut seota siitä ristiriidasta, että Garcia oli niin kummallinen ja silti mä halusin sitä sen verran paljon, ettei tehnyt mieli odotella.
Garcia kiskoi mut huoneeseensa, jossa yllättävää kyllä oli vähän siistimpää kuin muualla talossa. Puolet vaatteista jäi matkasta meidän kompuroidessa huoneen poikki ennen kuin  kaaduttiin sängyn viereen lattialle, silmäkulmasta mä näin yöpöydällä kehystetyn valokuvan jostain skideistä, joista toinen näytti vähän Garcialta... jos Garcia olisi kymmenvuotias. Mä en ehtinyt tarkemmin katsoa kuka se toinen oli, kun Garcia kiehnäsi mua vasten, availi mun vyötäni kärsimättömänä. Ja ihan rehellisesti sanoen mua ei kiinnostanut se kuva enää ollenkaan.
Mä olisin tosiaan halunnut tietää, kuka se Emmy oli. Varsinkin siinä vaiheessa, kun Garcia vaati multa pienen suudelman, katsoi silmiin ja kuiskasi:
"Sano, että sä rakastat mua" Mitä vittua? Mä menin hetkeksi jumiin, katsoin vaan Garciaa, sen haljennutta huulta, punehtuneita poskia ja puoliksi suljettuja silmiä. Aurinko paistoi kuumasti mun paljaalle selälle, valossa näkyi ilmassa leijuva pöly.
"Sano se", Garcia henkäisi anovasti, se taisi ihan oikeasti digata siitä tyypistä. Mä en jaksanut miettiä enää, leikitään sitten.
"Mä rakastan sua, Garcia", mä kerroin sille hymyillen vähän ja Garcia hymyili takaisin melkein onnellisen näköisenä.

Oli kai keskiyö, pimeää ja viileää mun tehdessä viimein kotimatkaa, tällä kertaa kävellen kun dösäkuski ei huolinut mua kyytiin, ajoi vain ohi kuin kunnon mulkvisti ainakin. Mä virnuilin vähän itselleni, elämä oli yllättävän hauskaa. Oli muuten uskomatonta, että Garcia huusi jonkun ihan toisen nimeä, ja se oli silti aivan helvetin mieltä hivelevää. Mulla taisi olla päässä vikaa, mutta en mä kai mitään katunut. Väsynyt mä olin ainakin, olikohan Lisa jo kotona? Tuskinpa... Ehkä huomenna.



[Garcia]
Mä kierähdin kyljelleni ja kurkottelin kättäni kohti lattialle pudonnutta valokuvaa, nostin sen, pyyhkäisin pölyt sen pinnalta ja laitoin sen takaisin paikalleen yöpöydälle. Mä tarvitsisin uudemman kuvan Emmystä, jos mä koskaan sitä enää näkisin. Ajatukset alkoivat juosta pikakelauksella takaperin illan tapahtumien parissa ja mua alkoi itkettää. Ketä mä muka huijasin?
Teki mieli viinaa ja suloista puutuneisuutta, joten mä vedin housut jalkaan ja ryömin ulos huoneestani, kun kävely epäilytti jonkun verran. Päässä heitti ja tuntui pahalta, ahdisti. Viinakaappi oli onneksi lattiatasossa, eikä yhden pullon puuttumista varmaan huomaisi. Mä en yleensä dokannut, mutta nyt mä en keksinyt muutakaan.
Muutama hetki sitten mä olin kai ollut ihan onnellinen? Mutta nyt mä sattumanvaraisesti tartuin ensimmäiseen käteen sattuneeseen pulloon ja raahauduin takaisin hienhajuiseen huoneeseeni turruttamaan tajuntaa.

Onneton selittely

Siinä olis nyt noi valmiit JADt, lisää tulee kunhan jaksan tehdä. Seuraavaksi varmaan DLLn eka luku tässä parin päivän sisään, siellä tosiaan seikkailee muiden mukana ton Christopherin iki-ihana äitimuori. Hupsuahan on, etten millään jaksais kirjottaa tota JADtä eteenpäin ennen kun oon saanut DLLn valmiiksi ilmiselvistä syistä.

Sääli, että mun aikaansaamattomuuteni hipoo hulluja mittasuhteita. Kai se on hyvä merkki, että sain tän jakelupisteen pistettyä ihan uusiksi..?

Mutta kuitenkin, mulla on nyt just tälläkin nimenomaisella sekunnilla tässä työn alla FBOFWn puhtaaksi kirjottamista, eli sitäkin saadaan suoraan verkkokalvoille tässä lähiaikoina. Ja ei hitto että tykkään siitä, vaikka se onkin ihan idioottimaista aivot narikassa kirjoitettua salkkari-sähläystä.

Jos jollain on jotain sanottavaa, niin antaa tulla. Sananne ovat mannaa väsyneille suonilleni, tarjotkaa sitä niin paljon kuin sielu sietää.

Pahoitteluni kaikesta
-Rulla

//edit:
Elämän kevät, olin niin helvetin aktiivinen, että FBOFWn eka luku onkin jo täällä. Siinä sitä luvattua teinilegendaa sellasissa mittasuhteissa, ettei pää kestä. Ja alamäkeen mennään kovaa vauhtia, jee.
Nauttikaa tai eli älkää. Kamalaa.

JAD luku 4

Ihoni kylmää kavahtaa




Ihmeen kaunis aamu nousi viikkoa myöhemmin, tuuli vinkui ikkunassa ja kauempana taivas valui pilviä maahan asti. Mä istuin keittiön pöydän ääressä, tuijotellen sitä maisemaa matikankirja avonaisena edessäni kahvikupin vieressä. Mutsi voisi ystävällisenä sieluna heittää mut autolla tänään koulunpenkkiin, taivas valui lähempänä. "Ajatko kohta koululle?" mä vilkaisin ohimennen pöydän pintaa peittävää sinistä kansiota, jossa äitikullan tärkeät työpaperit aivan miten sattuu majailivat. Katse harhaili papereiden kirjainten rivejä seuraileviin kynsiin, jotka hetkeksi mun kysymystä pysähtyivät miettimään. "Voin ajaa", mutsi totesi, vaikka sillä itsellään duuni alkaisikin vasta pari tuntia myöhemmin.

Luokan ikkuna hohkasi viileää, lasi näytti valuvan kuin taivas aiemmin. Pisaroiden tahtiin mä naputin pulpetin pintaa sormillani, mieleen tuli joku vanha biisi vailla nimeä. Ärsytti sellainen meno, luvatut lämpimät päivät jäivät johonkin mukavampaan paikkaan asumaan. Ärsytti myös, kun Valin paikka mun takana oli tyhjä edelleen. Se jätkä oli ilmeisesti päättänyt, että koulunkäynti oli turhaa nyt kun se oli matkalla vihreämmille laitumille tai jotain muuta yhtä järkevää ja mukavaa ja sievää ja vittu. Kipeä se ei tosiaankaan voinut olla, ei se koskaan ollut. Sitä ei vaan enää viimeaikoina ollut kai kiinnostanut. Mä huokaisin ja käännyin Jayyn päin, sillä oli komea mustelma silmäkulman koristeena. "Ootko sä kuullut Valista mitään?" hyvä kun mä vaivauduin edes madaltamaan äänenvoimakkuutta, kun ei meidän opettajaakaan oikein kiinnostanut. "Hmm", Jay totesi.

Pihakatos piti meitä ja paria ihmistä meidän lisäksi suojassa välttämättömältä läpimärkyydeltä, joka sateessa väijyi uusia uhreja. Mä töytäisin jalallani maassa lojuvaa lasipulloa lähettäen sen vierimään sateeseen ylävireisesti kilisten. Puhelin tuuttasi tuuttaamistaan, mä olin jo aika kypsä katsomaan kilisisikö sekin ja missä vireessä. "Ei se vastaa", mä tuhahdin ja Jay näytti siltä kuin se tietäisi jotain. Mä katsoin sitä kysymykset kirjoitettuna naamalle. Se tiesi jotain mun parhaasta ystävästäni, eikä muka aikonut mulle kertoa? Jay kääntyi pois huokaisten ja suki etuhiuksiaan mustelmansa peitoksi. "No niin", mä totesin painostavaan sävyyn. Miksi Jayn piti tietää jotain, se oli universumin turvallisin kassakaappi mitä tuli salaisuuksiin.

Kyltti, joka tontin rajalla ilmoitti koko roskan olevan myytävänä, tervehti mua mun kävellessä askel askeleelta pahantuulisempana. Dramaattista olisi toki ollut, jos mä olisin samalla jupissut jotain omiani, ja mä aioinkin, mutta sanat jotenkin kuoli huulille. Mä soitin ovikelloa ehkä pari kertaa liikaa ja pian Val ilmestyi väsyneennäköisenä jo halistuneessa pinkissä tukassaan ovelle. "Chris, Chrissy-Chris, Kristus, mitä vittua", se raapi korvaansa. Edustavaltahan se näytti, mä olin sille jollain tasolla vihainen. "Sua ei enää sitten kiinnosta, vai?" me oltiin tunnettu penskasta, vittu vanhempi-lapsi-kerhosta asti ja nyt se vaan sanoi itsensä irti? Val katsoi mua hetken uskomattoman typerän näköinen ilme naamallaan nojaillessaan ovenkarmiin. "Toi nyt on vähän homoa", se naurahti viimein ja mä tajusin miten idioottimaiselta ja surkealta mä itse näytin, vesipisarat tukasta valuen ja kengät kadun mudan peittämät. En mä kuitenkaan nauranut, en tosiaankaan, mä raahaan itseni sen luokse koululta asti taivaan pudotessa niskaan, kun mä luulen, ettei se enää koskaan halua nähdä mua eikä aio edes moikata kun se lähtee liitämään, ja mitä se tekee? "Olkoon ihan, vittu, mitä on, mutta mä kelasin, että sä arvostaisit meidän ystävyyttä edes sen verran, että vastaisit kun mä soitan sulle!" mä hermostuin sille. Val osoitti ignoranssinsa mitä parhaalla tavalla, se nauroi niin sydämellisesti, että sen piti ottaa siitä saatanan ovenkarmista tukea, ettei olisi pudonnut lattiaan. Mä en voinut muuta kuin tuijottaa sitä hämmentyneenä. Siinä revetessään mun "neitimäiselle vuodatukselleni" se selitti jotain siitä, että se oli itse kelannut, etten mä halua nähdä sitä, kun mä olin vaikuttanut niin hermostuneelta silloin, kun se oli koko muuton tuonut päivänvaloon. Mä potkaisin sitä sääreen ja haukuin sen vammaiseksi läskipää koirannussijaksi.

Loppujen lopuksi me istuttiin kuistilla tuijottamassa sadetta kahvimukit käsissä. Mulla oli vaan tyhjä ja typerä ja kylmä olo. Ja tukka päin sitä itseään.
"Eikö Jay kertonut sulle, että mä lähdin käymään siellä meidän uudella kämpällä jenkeissä, kattomassa paikkoja ja silleen? Mä tulin tossa yöllä takaisin... kotiin, väsyttää niin saatanallisesti", Val haukotteli makeasti ja mua harmitti, että sen piti epäröidä sanoessaan tätä räkälää kodikseen. "Ei se kertonut", mä mietin miksi.

JAD luku 3

Kun maailmani muuttumatta kääntyy




Silmät sirrillä valonarkuudessaan ja musiikki tavallista kovemmin huutaen mä tallasin hitain askelin eteenpäin. Jay kääntyi yhdestä risteyksestä ja mekaanisesti mä soin sille pienen hymyn. Mun ote maailman kulusta oli tavallista huonompi sinä aamuna, hetki hetkeltä lipui liikenteen lailla ohi katua pitkin. Mä etenin hiljaisena ja tyhjänä, musta ei tuntunut oikein miltään, vaikka luureista päähän tunki raivoa ja epätoivoa. Ohi meni kaikki.

Äitikulta siivoili keittiötä mun raahautuessani keskipäivän jälkeen kotiin väsyneen oloisena ja ehkä vähän näköisenäkin hyvin valvotun yön jälkeen. Mä tervehdin sitä ja tunkaisin tupakan huulteni väliin, "Pitäisit säkin vaikka taukoo tosta puunaamisesta". Sitä kai kypsytti, ja vaikka muu keittiö hohti kaihdinten välistä pujotelleissa auringonsäteissä, tiskivuoren riemuhuudot kaikuivat seinistä. Sen siitä saa ja niin edelleen, mutta kyllä mä sitä ymmärsin ja varmaan auttaisinkin, jos en tänään niin aamulla huomenna ennen koulua tai jotain. Mutsi hyväksyi mun loistavan älykkyyden osoitukseni ja me lähdettiin sitten parvekkeelle savuille. Meidän sinne mahtuminen oli ihme sinänsä, vaikka mä en tilaa välttämätöntä enempää vienytkään. Ruukkukasvi teki kuolemaa keikkuessaan kaiteella, mä olin varma, että sen lehdet oli ostohetkestä lähtien tasaista tahtia harmaantuneet.
"No miten sulla meni päivä?" äiti kysyi niinkuin kunnon vanhempi lapseltaan, mä arvelin sen kysyvän vaan siksi, että jos mä kertoisin, olisi silläkin sitten syy kertoa päivänsä kulusta. "Oltiin Valilla Jayn kanssa, ei mitään normaalista poikkeavaa. Val kai muuttaa muualle. Tai siis jenkkeihin", mä tilitin. Val tosiaan oli muuttamassa pois perheensä kanssa, nyt kun sen mutsilla oli uusi mies ja sen duuni veti toiseen suuntaan. Se oli vähän kummallinen ajatus, kerta me oltiin tunnettu jostain tarhaikäisistä asti. Jatkossa se kai olisin mä, joka Jayn silmissä poukkoilisin seinästä toiseen vailla päämäärää tai seuraajaa, ja se itse jatkaisi paikoillaan... Val kun liitelisi jo isommissa piireissä tukkaansa takaisin kasvattaen, samalla haihduttaen muistot kaikesta tästä? Ehkä. Miten mä osaisin olla johtaja, mun päämäärättömyys oli kokonaisvaltaista. Valin tapauksessa se oli hämäystä, se tiesi koko ajan mitä ja miksi. Se ei usein kyllä kertonut kenellekään, joten sen aivoitukset vaikutti aikalailla satunnaisilta. Ja miten se osaisi aloittaa alusta kaiken nyt kun se lähtisi? Ja miksi se lähtisi, olisihan se voinut haistattaa pitkät koko asialle ja... niin no, kuka tänne haluaisi jäädä, kun edessä avautuu elämän mahtavin mahdollisuus?
Mä en ollut sitä tyyppiä, joka yrittäisi tehdä asialle jotain. Mun ympärillä asiat aina vaan tapahtui, tai jätti tapahtumatta. Jollain tasolla mä olisin voinut sanoa vaan ihansamat kaikille. Toisella tasolla en. Ja mistä mä tiedän, vaikka Valin tavoite olis aina ollutkin aloittaa vaan alusta.
Mutsi kärsivällisesti odotti, jos mulla olis vielä ollut jotain sanottavaa. Mun puhutut lauseet jäi lyhyiksi, kun en mä halunnut kommentoida asiaa mitenkään. Kunhan kerroin, että näin on. En mä tiennyt mitä ajatella, kai. "Ai", mutsi totesi viimein, "Eikö sua sitten harmita?" ja mä vaan hymyilin pienesti ja katsoin kadun toisen puolen matalampien talojen kattoja, jotka oli sään värjäämät. Niin, eikö? "Kai", mä kohautin olkapäitäni, "Mut puhelin on keksitty!"

Loppuaika siinä tupakalla ja sen jälkeen tiskatessa menikin sitten siihen, kun mutsi kertoi auliisti tarinoita edellisen illan merkittävistä ja vähemmän merkittävistä tapahtumista. Ne oli päättäneet lähteä vielä illalla johonkin kadunkulman räkälään muutamille lasillisille. Mua armottomasti väsytti, mutta mä yritin kuunnella ja sisäistää melkein jokaisen lauseen, koska mä tiesin sen olevan jollain hienolla tavalla tärkeää mutsille. Eniten mä olisin kyllä arvostanut päiväunia, olisin sitten voinut illalla herätä käymään suihkussa ja tekemään jotain läksyjä seuraavalle päivälle. Me oltiin Valin kanssa innostuttu katsomaan jotain sen uusia elokuvia, mitkä se oli saanut postissa pari päivää takaperin. Sen huoneen nurkat tulvi dee vee deitä siinä missä mun nurkkia, hyllyjä. pöytää ja muutenkin koko huonetta valloitti levyjen massainvaasio. Sillä oli ihan mittava kokoelma kauhuleffoja, ei niin etteikö siltä muuta olis löytynyt, mutta niitä se aina laittoi mut katsomaan. En mä sille hermostunut, vaikka mulle olis ehkä paremmin maistunut romanttiset draamat, mä olin vähän hassu sillä tavalla. Jay katsoi kaikkea mitä sen laittoi katsomaan, passiivinen kun oli.

Neljän leffan jälkeen Val oli pamauttanut muuttavansa pois koko maasta.

Mä näin unta, jossa mulla ei ollut toista kenkää.

JAD luku 2

Madon lailla itsesi syöt




Savu kiersi ympärillä vaatteisiin tarttuen mun kävellessä puhki kuluneilla superstareillani katua eteenpäin keskustasta kauemmas. Vihreäksi maalatun talon pihalla näytti vähän siltä, kuin koira olisi haukkunu, vaan mä en kuullut sitä luureissa kuolemaa kirkuvan kitarasoolon takaa ja koko skenaario hymyilytti mua. Ja se seuraavan kämpän hoitamaton piha, jonka viikko viikolta paskaisempi nurmikko rehotti väsyneessä auringossa, näytti tutulta, mutta ei todellakaan kutsuvalta. Ei niin että sitä kukaan olisi hoitanut, ja se oli ymmärrettävää. Jay oli liian sorrettu, sen faija liian doku ja sen mutsi ihan liian sairaalahoitoa kaipaava hullu. Mä tallasin pölynpeittämää pihakäytävää ja ovikellon räminä taukos sisätiloista kuuluvan huutokonsertin.

Jay kiskoi kenkiä jalkaan jo ovea avatessaan, mä laskin luurit päästä ja pienen hymyn saattelemana kutsuin sen Valin luokse viikonlopunviettoon hoitamaan välillämme vallitsevaa platonista suhdetta. Tupakka savusi eteiseen, vaan ei niitä seiniä ihan hirveästi keltaisemmaksi olis mikään voinu värittää. "Joo, mä tuun", Jay mutisi ja läimi oven kiinni takanaan. Sen mielialaa ei kai piristäny silmiin paistava aurinko eikä sen puoleen oikein mikään muukaan. Joskus mä mietin, miten se olikin mulle niin kaverillinen kaveri. Tai siis että miten mä sitä jaksoin, kun se niin harvoin oli iloinen. Valilla meni välillä siihen hermo, mikä mun mielestä oli vähän sikaista, koska ei Jay ihan mielettömiä määriä sitä paskaa niskassaan jaksanut kantaa. Se ei ollu mitään niinku mä, joka olin toistaseks säilyttänyt mielenterveyteni siinä keskikokoisessa kaupunginrähjässä. Mä sentään jaksoin Valin juttuja ja kohtauksia ja oikkuja, säilyttäen sen paraskaveri-statuksen loputtomiin.

Mun seura ei oikein jutellut mitään, joten luurit korville ja jalkapohjat kipeytyen jalkaa toisen eteen kadun heittäessä kuivaa tomua ilmaan joka askeleella. Jayn huonoryhtinen olemus ja harmaa huppari jotenkin hassusti sopi yhteen mun musiikkini kanssa, ihan kuin olis musiikkivideota katsellut.
Valin skootteri oli edelleen musta, mikä harmitti mua suuresti. Se oli ainoa kerta, kun mä olin hävinnyt sille yhtään missään. Ja just tietenkin siinä asiassa, mikä koski sateenkaarikokoelmaa spraymaaleja ja sen arvokasta kulkupeliä. Mä olisin repinyt aiheesta suurta hupia, mutta Val olisi varmaan vetänyt turpaan. Val Davis, tukka piilotettuna mustan pipon alle istui kuistilla vähän turhan hieno drinkkilasi kädessään ja aurinkolasit nokalla. "Vanha läppäturpa, nyt on keskipäivä", mä iskin luisen perseeni viileälle pihanurmelle muurahaisten sekaan. "Vitun kaunis sellainen onkin", Val virnuili tapansa mukaan pummiessa multa tupakkaa, kun se itse oli liian laiska ja paska kaivaakseen omia taskunpohjalta mätänemästä.

Loppujen lopuksi mä päädyin lennättämään mattoon sen telkkarinruudulla pullikoivan, yliluonnolliset lihakset omaavan herrasmiehen lähes kymmeneen otteeseen, syvän miesäänen kailottaessa "K.O." kerta toisensa jälkeen. "Paska mikä paska", mä naureskelin Valin pudottaessa ohjaimen lattialle ja nojatessa taaksepäin säkkituolissaan, kaula paljastettuna kuin koiralla antautumisen merkkinä. Siinä sivussa sen pipo putosi lattialle ja riemuissaan kirkuva pinkki siilitukka pääsi oikeuksiinsa, saaden mut melkein tippumaan tuolilta huvittavuudellaan.
Ei se mun vika ollut, että mä hakkasin kaikki mun kaverit vapaavalintaisissa peleissä. Mutsia siitä sai syyttää, kerta se oli mulle legendaarisen laatikon eli ykköspleikkarin ostanut, kun ei itse jaksanut 4-vuotiastaan vahtia jatkuvalla syötöllä. Joten ympyrää, kolmiota, äksää ja neliötä hakkaamalla mä olin kehittänyt sormilihakseni huippukuntoon samalla kun kasvoin isoksi ja vahvaksi varhaisteiniksi. Suuruus ja vahvuus tosin oli karisseet vuosien mukana poiskin vaatekoon laskiessa tuplanollaan, mutta ei sekään väärin ollut. Joku päivä mä kiitäisin sateenvarjolla tuulessa ja asuisin puunlatvoissa.

"Ihan miten vaan, mä menen savuille", Val laukkasi parvekkeelle lasinsa kanssa, mun ja Jayn seuratessa perässä. Se oli vähän kuin sellanen superpallo, jonka pudotat lattialle ja katsot kun se pomppii päin seiniä. Mä en aina pysynyt perässä, mutta Jay pysyi paikallaan. Mä kai tipuin johonkin siihen väliin.

JAD luku 1

Ja muuta sellaista kaunista




Huokaisten mä napsautin suoristusraudan pois päältä, ilma ympärillä tuoksui vetyperoksidilta, hiusväriltä ja savulta. Mun hamppuinen tukantapainen olisi saanut kiiltää harmaassa auringossa turkoosina, vaan ei, se oli iloisen vaaleansinistä hamppuista hattaraa ja vitutti mua suuresti. Kielikorua edes takaisin hampaiden välissä hilaten mä käännyin tuolillani ympäri samalla kun naputtelin Valille kysyvää viestiä sen viikonloppusuunnitelmien tiimoilta. Sen uus tukka oli nimittäin nähtävä, ja sen naama. Vitutusryppyjä olisi varmasti tasokas määrä, jotka nätisti kävis yhteen sen pinkin siilikampauksen kanssa. Mun kanssa ei kannattanut lyödä vetoa, kun kaapin perältä löytyi edellisen tukkavärin jämät. Ja jos aiheeseen liittyy litrakaupalla alkoholia.
Mutta että viikonloppujuttuja. Mun oli alunperin tarkoitus jäädä himaan pelaamaan pleikkaa tee äm äs, mutta mutsi oli ystävällisesti ilmoittanut, että sillä oli joku lauma sen kavereita käymässä, kerta kaikissa sen nuoruuskuvissa seikkailevat kaksoset oli takasin kymmenen vuoden jenkkireissultaan. Ei siinä mitään, mä vaan lähtisin pois pilaamasta sen sosiaalista elämää yhtään enempää. Vaikka ei se sinänsä mun vikani ollut, ettei sillä ollut elämää mun syntymän jälkeisinä viitenä vuotena, tai pahemmin sen jälkeenkään. No mutta se oli edelleen kunnioitettavat 32 vuotta nuori, joten se ehtisi vielä hyvin samalla kun mä liitelisin muualla. Eli Valilla hakkaamassa kaikki Street Fighterissa. Vastausta odotellessa mä kuuntelin olohuoneesta kaikuvia vieraita ja tuttuja ääniä, kun nää suoritti pakollista ihmettelykierrostaan ympäri taloa. "Oho! Onko tää se sun äpärälapsi? Minkä ikänen se on nyt, 15?" joku raiskasi sormenjäljillään kehystettyjä valokuvia, mä arvelin. Hyväkäytöksisiltähän ne kuulosti, mutta mä tiesin, että kun mä tulisin huomenna aamulla himaan, joka helvetin ikinen lojuis darran kourissa ympäri olohuoneen lattiaa. Ainakin jos ne oli yhtään samanlaisia kuin rakas äitimuorini. Moneen kertaan tuijotetut nuoruuskuvat a la mutsi kertoi, että ne oli pahempia, jos tää nyt siis oli se tasan sama porukka miinus se rekan alle hypännyt, joka näytti aikoinaan ihan multa. Ehkä mä olin ottanut siitä vaikutteita, kun sen reikäistä naamaa ja sateenkaarenriemuista tukkaa joutui niissä kuvissa katselemaan.
"17 Chris on, kuinka paska matikkapää sulla taas olikaan?" mutsi hihitteli omiaan, sillä muijalla oli aika laadukas huumorintaju ja siksi mä tykkäsin sen kanssa hengaillakin, niin nololta kuin se kuulostaakin. Mutta kun se ymmärsi. Se oli niin samanlainen.

Mä nostin perseeni penkistä ja hiihdin keittiöön pussailemaan appelsiinimehutölkin kanssa. Olohuoneen suuntaan vilkuilemalla mä selvitin, että paikalla oli 5 ihmistä plus mutsi, eli enemmän kuin mä olin tottunut täällä näkemään. Ja voi sitä riemua, kun mutsi näytti niille mun viimeisimmän pärstäkuvan, jonka se itse oli räiskinyt uudella kamerallaan pari viikkoa takaperin. "Ihan Damin näköinen!" kuten mä olin arvannutkin niitten sanovan, kumma kyllä. Krhm. No miten vaan, Val kutsui mut tekstiviestitse niille juomaan muutamat summercatit ja antamaan sille turpaan jossain pelissä, mikä ikinä olikaan. Mä päätin lähteä menemään heti, kun olin saanut jalkaan jotain muuta kuin mun valkoiseen pitkähihaiseen loistavasti sopivat, varsin komeat bokserit, joissa mä ylpeänä esittelin hammastikkujalkojani, paljaat varpaat paskaista lattiaa laahaten. "Äiti anna tupakkaa!" mä vikisin kipittäessäni takaisin omaan luolaani jotain housuja etsimään.

Hiljaisuus putos, mut ei suinkaan mennyt rikki vaan kasvoi valtavaksi kuplaksi joka peitti kaiken saippuavaahtoon. Ne ei tainneet tietää mun kotonaolosta. Housut jalkaan kiskottuani mä pamautin luurit korville, puhelimen taskuun ja musiikit täysille, sitten iloisesti mutsin luo suunnistaen. Kiskoin naamalle vetoavan ilmeen ja ojensin kättä siinä toivossa, että siihen pikaisesti pamahtaisi taskussa paskaantunut aski paperiin käärittyä purua. Se katsoi mua, kuten kaikki sen kaveritkin, mutta vaan vähemmän hämmennystä naamassa siinä kaivellessaan taskujaan röökiaskia metsästellen. No joo kyllä mä sen tuijotuksen ymmärsin, sikäli että en mäkään ehkä ihan pokkana pysyisi jos jostain pamahtaisi paikalle mun 15 vuotta takaperin kuolleen kaverin kaksoisolento. "Mä meen Valille. Ja moi vaan kaikki", mä en kuullut oikeastaan muuta kuin mun musiikkini ja oletin, että nyt olis hyvä tervehtiä ja että mutsi haluais tietää mihin matkani vie. Ja mä luin sen huulilta ne samat tutut sanat, jotka kertoi mulle, että joskus pitäis tulla takaisin jäljettömiin katoamisen sijasta. Ettei vaan sen rakas pieni poika ikinä katoaisi täyttämästä sen sosiaaliseen elämään kaiverrettua tyhjiötä, joka tosin kutistui sitä mukaa kun mä kasvoin. Käteen laskeutui se mun kaipaamani tupakkasäiliö joka pääsi pian mun taskuni tarjoamaan turvaan, kun mä virne naamallani tallasin kämpästä rappukäytävän kautta pihalle.

Onneton esittely

Teinilegendaa a la Rulla von Jotakin, Tapiirikuningas. Peeloilua, päihteitä, draama ja päättömyyksiä, eli mitään erityisen syvällistä ja/tai laadukasta ei ole luvassa. Viihtykää miten parhaaksi koette. Näillä näkymin julkaisen ainakin kolmea projektia sitä mukaa kun niitä tulee kirjoiteltua.
Miksi? Koska olen surkea pöytälaatikkorustailija ja tarvitsen paikan vuodattaa satunnaisten inspiraatiopuuskieni vaihtelevanlaatuisia tuotoksia.

Varmoja juttuja löytyy ainakin
Dim Light Life, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään järkevää. Damian on kultapoika.
Just Another Day, joka tapahtuu 15 vuotta DLLn jälkeen.
For Better or For Worse, josta en itsekään tiedä mitä tulee tapahtumaan ja kuinka pitkään sitä jatkuu.

Nyt valmiina tässä tätä kirjoitellessani on joitain lukuja jokaista, jotka saatan heittää tähän heti perään siinä toivossa, että joku jää epätoivoisesti koukkuun ja palaa joskus takaisin tai eli ei.
Köh.
Olen tosiaan aivan täysi pöllöpää mitä tulee omien juttujeni kuvailuun ja tiivistämiseen, joten jos vaikka kokeilette pätkän jotain.
Lisää tulee kun motivaatiota riittää.

Olette oikealla kanavalla oikeaan katseluaikaan.
-Rulla